Levyarvostelu: Sonic Punter - Twin Stranger

Teksti: Mika Haavisto

Joy Division, Talking Heads, PIL, The Velvet Underground, Television, The Stooges, The Doors, The Fall. Kunnioitettava ryhmä vaihtoehto/taiderockin/popin esittäjiä. Muun muassa nämä nimet tulevat itselle mieleen Taito Palvasen (rummut, lyömäsoittimet), Mikke Varin (laulu, basso, theremin) ja Tuomas Asikaisen (kitara, piano, nauhat ja kodin esineet) muodostaman lahtelaiskoplan esikoislevyä kuunnellessa. Mutta ne tulevat vain mieleen. En tiedä, onko mikään toiminut esikuvana Sonic Punterille. Bändi kuulostaa ainoastaan omalta itseltään.

Sonic Punterin ilmaisu on poikkeuksellisen omaperäistä, ilme on vahva ja omaleimainen. Liikutaan postpunkin ja taiderockin alueilla. Twin Strangerin laulut ovat monipuolisia ja -ilmeisiä. Bändin soundi on äkäinen, tiukka ja kireä, mutta silti ilmava ja runsaasti koukkuja sisältävä. En vierastaisi käyttää termiä progressiivinenkaan. Sonic Punter ei arkaile käyttää tempon- tai rytminvaihteluita biiseissä, eivätkä kappaleiden rakenteet ole mistään yhdestä puusta veistettyjä.

Bändi on todella osaava ja yhtenäinen yksikkö, jonka jäsenet selvästi ymmärtävät toisiaan. Palvanen ja Vari muodostavat upean, moniulotteisen ja pelottoman rytmiryhmän, jonka päälle kelpaa rakentaa. Levyn sankari on kuitenkin kitaristi Asikainen, joka on uskomattoman moni-ilmeinen ja sävykäs soittaja. Asikainen on tyylitajuinen bändisoittaja, joka osaa värittää kappaleita, ei soita liikaa tai itsetarkoituksellisesti, vaan juuri sen verran mitä laulu kulloinkin tarvitsee. Laulaja Vari on kirjoittanut kaikki levyn sanoitukset. Lyriikat ovat varsin kryptisiä, ja sisältävät runsaasti kielikuvia. En edes yritä väittää ymmärtäväni niitä, mutta kovin valoisissa tunnelmissa tai aiheissa niissä ei liikuta, kuten ei yhtyeen musiikissakaan.

Avausraita Afan Antasia An on vihainen rockrypistys, mutta väli-instrumentaaliosassa käväistään groovaavan pianon siivittämänä hyvinkin ilmavissa tunnelmissa. Exterminator seuraa uhkaavana, kirskuvana kitaran johtamana dystopiapalana, jonka jälkeen The Metamorphosis of Ouroboros lähteekin yllättäen liikkeelle kepeällä jazz-groovella, lisäten edetessään kerroksia jatkuvasti jännitteen säilyessä. Kuin sukellus avaruustunneliin, Lucifer/Venus seikkailee hypnoottisissa sfääreissä, jonka keskeyttävät atonaaliset kohtaukset suoraan helvetistä.

Double Vision on levyn nopein rykäisy, joka toimittaa asiansa perille tylysti reiluun pariin minuuttiin. Enempää ei tarvita. Robitussin Jones kuvautuu Mikken lyriikassa ei-välttämättä-maailman-ihanimmaksi olennoksi. Biisi alkaa nyrjähtäneen kuuloisesti feedback-kitaralla ja bassokuljetuksella, muuttuen jänteväksi kitaramaalailuksi. UV:ssa Palvasen ja Varin upea ja notkea rytmiikka tukee upeasti Asikaisen kitaramaalailua. Afan Antasia Anin kanssa levyn helpoimmin lähestyttäviä kappaleita edustaa Revolver Doors vetävän kitaramelodiansa ansiosta.

Albumin hienoin pala on jätetty viimeiseksi. Nimikkokappale Twin Stranger alkaa arvoituksellisesti pohdiskellen ja hiipien. Kappaleen huipentuma, viisiminuuttinen instrumentaalivyörytys kestää helposti vertailun vaikkapa New orderin Perfect kissin tai kentin 747:n vastaaviin. Täysin mykistävää, väkevää maalailua, jonka ei haluaisi loppuvan koskaan.

Tällaisten juttujen löytämisen toivossa levyjä ostetaan. Twin Stranger on uskomattoman vahva, omaperäinen ja valmis esikoislevy. Vuoden 2024 paras levy, ja yksi parhaimpia genrensä levyjä pitkiin aikoihin.

Arvio 4/5