Maiden Hell 18.2.2023, Ravintola Torvi, Lahti

Teksti/video: Pasi Lahti, kuvat: Jere Rantasalo

Iron Maiden on sukupolvikokemus. Pidän vähintään epäilyttävänä,  jos ihminen on syntynyt 70-luvulla/80-luvun alussa ja ei ole ”Meideniä” lapsuudessaan/teini-iässään kuunnellut. Innokkaimpien bändin ystävien sukupuolijakaumassa taitaa tosin korostua miesoletetut, ainakin mainituissa ikäluokissa. Number of the Beastilla Turengin taajamassa, Janakkalan kunnassa, aikoinaan itsekin aloitin. Powerslave-levy nousee henkilökohtaisesti tärkeimmäksi julkaisuksi ja myös sen jälkeen julkaistu Live After Death, jonka VHS-versio tuli aikoinaan kulutettua loppuun. Näin varttuneemmalla iällä Maidenin uudet julkaisut tulee tsekattua ja kuunneltua läpi ainakin kerran, vaikka suosikit löytyvät sieltä lapsuusvuosilta. Bändi keikkailee edelleen ja sen kuranttiutta ei voi vieläkään kiistää, koska keikat myyvät. Tänään on kuitenkin käsittelyssä MAIDEN HELL, vuonna 2000 perustettu paikallinen coverbändi, joka on vahvistettu uudella tamperelaisella vokalistilla, Milkalla. Nyt siis Maiden Hellissä kuullaan naisääntä. Päätöikseen Milka laulaa Crimson Day-nimisessä ryhmässä. Edellisen kerran näin Maiden Hellin kymmenisen vuotta sitten Lahden Club Chicagossa ja nyt Torvessa.

Siirryimme Jeren kanssa Tirran sahdeilta ulos ja Torven edessä tuli vastaan kaksi nuorta miestä olutpullot käsissään.

- Mikä on IRON MAIDENIN paras levy, oli toiselta luonteva keskustelun avaus.
- Taitaa olla Powerslave, vastasin ja toinen sälleistä komppasi.
- Paras biisi on SOMEWHERE IN TIME!

Totesin, että se on Caught Somewhere in Time ja heitimme yläfemmat. Yhteys oli löytynyt. Siihen ei tarvittu edes sukupolvikokemusta.

Torvessa oli kiitettävästi väkeä ja pakkauduimme lavan eteen. Tuttu intro, SE intro, alkoi pyörimään ja ensimmäisenä biisinä tykiteltiin Powerslave-levyn avaava Aces High. Tempo oli hurja, bändi liekeissä ja yleisössä nyrkit sojottivat kohti Torven kattoa. Seuraavana Murders in the Rue Morgue, ensimmäisen vokalistin Paul Di Annon vuosilta. The Trooperin aikana basisti teki ”steveharrisit”, eli osoitteli basson kaulalla kohti yleisöä, josta löytyi mm. entinen Lahden kaupunginhallituksen  varapuheenjohtaja. Sukupolvikokemus, kuten todettua. Yksi oma suosikkini oli The Loneliness of the Long Distance Runner. Osallistun harrastejuoksutapahtumiin ja mainittu biisi soi usein luureissa matkan puolivälissä. Tempo on maltilliseen kiiruhtamiseen sopiva, loppupuolella vasta laukataan Two Minutes to Midnightin tahdissa (tuota biisiä ei keikalla nyt kuultu). Settilista oli kaikkiaan kiitettävän monipuolinen, huippuna loppupuolen Alexander the Great, jota Iron Maiden ei ole itse livenä soittanut.  Varsinaisesti valitettavaa löytyi vain Moonchildistä, jonka aikana oli pieniä teknisiä ongelmia. Milka lauloi kovaa ja korkealta, luultavasti paremmin kuin itse Bruce Dickinson nykypäivänä (anteeksi puritaanit 😀), kitaristikaksikko Atte/Kimmo on omistautunut asialle ja rytmiryhmä oli ryhdikäs. Tässä vaiheessa vielä onnittelut juuri 40 vuotta täyttäneelle Kimmolle!  Hail to Engl...eiku UP THE IRONS!